TUKO-hankkeessa tutkittiin ja kehitettiin perusopetuksen koulujen turvallisuuskulttuuria ja turvallisuuskasvatusta opettajankoulutuksen kontekstissa yhteistyössä pelastuslaitosten ja kolmannen sektorin kanssa. Hanke sijoittuu Turun yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen Rauman kampuksella tutkimusalueelle Turvallinen työskentely- ja oppimisympäristö.
Hankkeessa olivat mukana Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulu, Lapin yliopiston harjoittelukoulu, Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan normaalikoulu ja Turun yliopiston Rauman normaalikoulu sekä näiden alueiden pelastuslaitokset Helsingin pelastuslaitos, Lapin pelastuslaitos, Etelä-Savon pelastuslaitos ja Satakunnan pelastuslaitos.
Jokaiseen tutkimuskouluun tehtiin lähtötilanteen tunnistamiseksi omatoimisen varautumisen auditointi niin sanotun Helsingin mallin mukaisesti. Tutkimuskouluissa toteutettiin kaksi oppilaille kohdistettua kyselytutkimusta TUKO I (N=375) ja TUKO II (N=272). Kyselyjen välillä kouluissa järjestettiin interventio, jossa pelastuslaitokset ja kolmannen sektorin toimijat pitivät turvallisuusaiheisia oppitunteja ja työpajoja oppilaille opettajan tukena. Yhdessä tutkimuskoulussa järjestettiin ilmiölähtöinen useita oppiaineita yhdistävä turvallisuuspäivä-oppimiskokonaisuus, jossa turvallisuustoimijat saattoivat esittäytyä kaikille koulun oppilaille, vanhemmille ja henkilökunnalle. Hankkeessa edistettiin myös paikallistason yhteistyötä turvallisuustoimijoiden ja koulujen välillä.
Pelastustoimelle kehitettiin vuorovaikutuksellinen Koulukärppä-toimintamalli, jossa palotarkastuksen yhteydessä rakennuksen käyttäjät tutustuvat toiminnallisesti turvallisuusratkaisuihin. Malli sisältää paljon toimintapotentiaalia. Tutkimuskouluille tarjottiin mahdollisuutta kokeilla Vihreän ristin sovellusta turvallisuuspoikkeamien kirjaamiseen.
Tulokset
Hankkeessa tunnistettiin koulujen omatoimisen varautumisen vaihteleva taso ja saatiin uutta tietoa turvallisuustoiminnan vaikuttavuudesta. Tulokset antavat viitteitä siitä, että pelastuslaitokset ja kolmannen sektorin toimijat voivat edistää turvallisuusosaamista lyhytkestoisten interventioiden myötä lähinnä oppilaan oppimien tietojen osalta. Paloturvallisuuden osalta kyselyiden vastausten välillä oli tilastollisesti erittäin merkitsevä ero ja paloturvallisuustietojen parantuminen havaittiin erikseen tytöillä ja pojilla sekä yläkoululaisilla. Asenteiden ja taitojen osalta muutosta ei havaittu.
Lisäksi huomattiin, että oppilaitosten ja kolmannen sektorin yhteistyön järjestämiseen pitää saada pysyvyyttä. Erityisesti luokkien 7–9 osalta yhteisen opetusajan löytymiselle ja hankejärjestelyille oli haasteellista löytää sopivaa aikaa. Järjestelyvaikeuksista huolimatta opettajat kokivat
kolmannen sektorin opetuksen syventävän oppisisältöjä ja oppilaiden saavan elämänmakuista, ajankohtaista ja kiinnostavaa tietoa. Erityistä huolta turvallisuuden osalta herättävät yläkoululaisten asenteet suhteessa alakoululaisten asenteisiin ja poikien asenne suhteessa tyttöjen asenteeseen.
Johtopäätökset
Johtopäätöksenä esitämme, että turvallisuusviestintä ei voi olla sattumanvaraista ja henkilösidonnaista. Turvallisuusopetuksen tulee kuulua opetukseen kaikille ikäluokille ja toistua säännöllisesti. Koulun poikkeamatilanteiden havainnoinnin osalta huomio kiinnittyy oppilaiden runsaisiin päävammoihin ja toisaalta laitteiden, tilojen ja rakenteiden normienvastaiseen käyttämiseen. Tämä näkökulma tulisi ottaa paremmin huomioon uusia rakennuksia suunniteltaessa. Auditoinnin perusteella esitetään johtopäätöksenä, että oppilaitoksen rehtori on keskeinen toimija koulun turvallisuutta edistettäessä. Erityisesti tilojen ja rakenteiden muuttuessa turvallisuusasiat tulisi ottaa paremmin huomioon.
Oppilaitoksen turvallisuus on monikerroksinen, usean samanaikaisen toimijan dynaaminen kokonaisuus. Ilman jatkuvaa kehittävää otetta turvallisuuden edistäminen jää pelkäksi turvallisuussuunnitelmaksi rehtorin hyllyyn. Turvallisuuskulttuurin tulisikin muovautua ja kehittyä koulun arjessa.