Kulttuuriperintökohteiden tulipalojen sammuttaminen tapahtui vuosina 1990 ja 2010 usein samalla tavoin kuin minkä tahansa tulipalon sammuttaminen. Keskeisiä kulttuuriperintökohteiden sammutustyön kehittämisen väyliä olivat pelastuslaitosten vierailut alueen kulttuuriperintökohteissa, kohteiden palotarkastukset sekä pelastusharjoitukset kulttuuriperintökohteissa. Niiden pelastuslaitosten kohdalla, joilla oli käytännön kokemusta kulttuuriperintökohteiden tulipaloista ja sammutustyöstä pelastustoimintaa, oli kehitetty käytännön kokemusten pohjalta pelastusalan opinnäytetyössä sekä lisääntyneiden kohteissa käyntien, palotarkastusten ja paloharjoitusten pohjalta.
Tutkimuksen keskeisiksi tuloksiksi tulipalojen vahinkojen ehkäisyn näkökulmasta nousivat automaattisten hälytyslaitteistojen etenkin paloilmaisin laitteistojen merkitys. Hälytyslaitteistot vaikuttivat tulipalojen nopeaan sammuttamiseen. Niissä tapauksissa joissa tulipalojen aiheuttamat vahingot jäivät varsin pieniksi, automaattinen paloilmaisinlaitteisto tai murtohälytin hälytti paikallisen pelastuslaitoksen yksikön tai vartiointiliikkeen paikalle tuhopolttoyrityksen alkuvaiheessa. Tapaus jossa murtohälytin hälytti vartiointiliikkeen paikalle, sytytetty tulipalo sammui itsestään.
Kaikissa niissä tapauksissa, joissa syttynyt tai sytytetty tulipalo johti suuriin vahinkoihin ei joko ollut automaattista paloilmaisin laitteistoa tai ei ollut sellaisessa paikassa automaattista paloilmaisinlaitteistoa joka olisi pystynyt havaitsemaan syttyneen tulipalon alkuvaiheessa. Merkittäväksi tekijäksi havaittiin rakennuksen ulkopuolelta syttyneiden tai sytytettyjen tulipalojen havaitseminen automaattisilla paloilmaisinlaitteistoilla. Tapauksissa, joissa automaattinen paloilmaisinlaitteisto ei hälyttänyt pelastuslaitosta paikalle, tieto tulipalosta tuli viranomaisille palon havainneen henkilön ilmoituksesta. Näissä tapauksissa aikaviive saattoi olla melko pitkä riippuen kohteen sijainnista.
Kirkkotuhopolttojen osalta havaittiin, että kirkkotuhopoltot tai -tuhopolton yritykset sytytettiin myöhään illalla tai yöllä usein rakennusten ulkopuolelta. Rakennuksen sytyttämiseen käytetyt välineet tuotiin useimmiten paikalle rakennuksen piha-alueen ulkopuolelta. Ainoastaan yksi kirkkotuhopoltto sytytettiin rakennuksen sisäpuolelta rakennuksesta löydetyillä välineillä. Tyrvään Pyhän Olavin kirkko sytytettiin rakennukseen tehdyn murron yhteydessä rakennuksesta löytyneillä kynttilöillä. Sekä pienten että suurten paikkakuntien kirkkorakennukset voivat joutua kirkkotuhopolton tai -tuhopolton yrityksen kohteeksi.
Hallitun polton taktiikka osoittautui kulttuuriperinnön vahinkoja ehkäiseväksi sammutusmenetelmäksi kahden kattorakenteista syttyneen tulipalon osalta (Porvoon tuomiokirkon tuhopoltto ja Maanmittauslaitoksen arkiston kattopalo). Tämän sammutusmenetelmän avulla veden käyttöä sammuttamisessa voitiin rajoittaa, mikä esti veden aiheuttamat kosteusvauriot kohteissa. Ne tuhopolton yritykset joissa paikallinen vapaapalokunta sammutti tulipalon nopeasti palon sytyttämisen jälkeen vaahtosammuttimella, vesivahingot voitiin ehkäistä. Näissä tapauksissa sekä tulipalon että sammutustyön aiheuttamat vauriot jäivät melko pieniksi kohteissa. Näissä tapauksissa vapaapalokunnan yksikkö sijaitsi samalla paikkakunnalla kuin tuhopolttoyrityksen kohteena oleva kirkkorakennus.
Tutkimuksen pohjalta havaittiin, että niissä tapauksissa, joissa veden käyttö kulttuuriperintökohteen sammuttamisessa minimoitiin, sammutustyön kohteessa aiheuttamat vauriot jäivät vähäisemmiksi kulttuuriperinnön (sekä rakennuksen että rakennukseen sijoitettujen kokoelmien) kannalta kuin niissä tapauksissa joissa vettä käytettiin runsaasti palon sammuttamisessa. Tutkimuksen pohjalta keskeiseksi pelastusalan jatkotutkimusaiheeksi nousi veden käyttöä rajoittavien sammutusmenetelmien kehittäminen kulttuuriperintökohteiden tulipalojen sammuttamiseen.